Kuolemaa ei voi ennustaa
Meeri Varjo 
Kuolemalla on pysäyttävä vaikutus, se saa miettimään. Saako se muuttamaan mitään?
Sain kuulla, että koulukaverini oli kuollut ja ystäväporukka oli ollut hautajaisissa. En itse ollut hänen ystävänsä, mutta moni tuttuni oli. Ja menehtynyt oli ikäiseni, vanha luokkakaveri. Kyllä se aina pysäyttää. Ja kun kuulin, mitä sattui.
Meille kellekään ei ole luvattu ainuttakaan päivää. Ei huomista, puhumattakaan ajasta ”sitten kun”.
Miten elää niin, että muistaa sen. Itse juuri tänään nyhjäilin kotosalla, en pukenut muuta kuin nuhjuisen aamutakkini päälleni koko päivänä. Tein herkullista pastaa. Yritin lukea kirjaa, mutta nukahdin kesken kaiken. Jos tämä olisi viimeinen päiväni, olisinko lähtenyt tyytyväisenä vai jäisikö paljon tekemättä?
No niin, siinäpä kysymys. Sillä lepo ja rentoilu, tai kuten tanskalaiset sanoo ”hyggeily” on tärkeää. Ei ihmislapsi ole onnellinen pelkästään juostessaan vaan myös rötväillessään ihan omiaan. Siihen aamutakkiin ei silti saa jäädä, ei oman kivan kodin peittoon, eikä pelätä uutta.
On lähdettävä ulos, vaikka laiskottaa. On annettava itsen jäädä kotiin, vaikka jossain tapahtuu. On otettava itseä niskasta ja innostuttava uudesta, kavereista, tapahtumista, kokemuksista. On muistettava, että uni on paras lääke.
Ei voi juosta, ellei jalat kanna tai mieli on musta. Mutta levänneet jalat juoksee kovempaa ja kauemmas ja avoin mieli saa parhaat ideat. Kunhan muistaa, ettei jätä tekemättä tai lepäämättä. Kunhan muistaa, että lähtö voi tulla nyt, huomenna tai jonain päivänä, sitä emme voi ennustaa, mutta sen tiedämme, että varmasti yhtenä päivänä. Näihin mietteisiin jään tänä iltana.
Häneltä jäi nuoria lapsia, hän lähti liian aikaisin. Oli kaatunut fillarilla ja saanut aivoverenvuodon. Rest in peace, vanha kuoma, toivottavasti elit niinkuin tahdoit.